Kokoomus on perinteisesti pitänyt itsenäisyyspäivän puheen ja laskenut kukat Summan patsaalle ja Lotta-muistomerkille itsenäisyyspäivän, veteraanien ja lottien kunniaksi. Sain tänän vuonna kunnian pitää puheen Summan patsaalla.
Olemme saapuneet tänne Summan patsaalle juhlistamaan Suomen itsenäisyyspäivää ja kunnioittamaan sotiemme veteraaneja. Itsenäisyys ei ole ollut meille suomalaisille itsestäänselvyys, vaan se on vaatinut suuria uhrauksia. Talvisodan järkyttävyys on ollut omaa luokkaansa; Sotatoimien seurauksena kuoli keskimäärin 255 henkeä vuorokaudessa – joka päivä, yli sadan päivän ajan. Pelkästään Summan taistelussa Suomalaiset menettivät yli 1 100 miestä, kun taas Neuvostoliiton tappiot olivat yli 6 500 miestä.
Talvisodassa ja jatkosodassa kaatui tai katosi 89 108 ihmistä eli enemmän kuin Hämeenlinnassa on asukkaita. Haavoittuneita oli yhteensä 201 557 eli enemmän kuin Kanta-Hämeessä on asukkaita. Neuvostoliitolle menetetyiltä alueilta evakuoitiin Talvisodan aikana 430.000 suomalaista eli 12 % maan väestöstä.
Suomen itsenäisyyden perusta ovat ne ihmiset, jotka rohkeasti puolustivat Suomen itsenäisyyttä oman henkensä edestä. Sodan seurauksena monet menettivät läheisiään, terveytensä ja kotinsa. Sota ei ole tänäkään päivänä meistä kovinkaan kaukana. Hämeenlinnasta Ukrainaan on lähes sama matka, kun täältä Suomen pohjoisimpaan pisteeseen. Ukrainan tilanne muistuttaa meitä suomalaisia siitä, että uhka Euroopassa ei ole väistynyt. Meidän tulee auttaa edelleen Ukrainaa, mutta myös huolehtia omasta turvallisuudestamme.
Suomen turvallisuusympäristö muuttui perusteellisesti Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Mielipide Natoon liittymisestä yhdisti kansan nopeasti. Liittyminen Natoon oli varmasti Suomen tärkein keino ennaltaehkäistä sotaa. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava, että mahdollisen kriisin iskiessä muiden Nato-joukkojen apua saatetaan silti joutua odottamaan viikkoja. Sen vuoksi Suomi tarvitsee edelleen vahvat puolustusvoimat, yleisen asevelvollisuuden, laajan reservin ja mikä tärkeintä vahvan maanpuolustustahdon.
Myös minun isovanhempani menettivät kotinsa Karjalassa. Isoäitini ja isäni olivat myös sotaveteraaneja. Nyt luen muutamia otteita kirjeistä, jotka isoisäni kirjoitti isoäidilleni sodan aikana.
Ensimmäinen ote on kirjeestä, joka on päivätty 25.2.1940, paikkana täällä jossakin.
Olen siinä toivossa, että jokin suurempi voima meitä auttaisi ja varjelisi vahingoilta ja vaaroilta. Meitä nyt koetellaan jokaista niin hyviä, kun pahojakin. Kai se aika nyt meille koittaa, että me saavutamme voiton jo, osaamme olla toisillemme hyviä. Varmaankin tämä vuosikymmen muistuu vielä kautta aikojen useamman mielessä. En luulisi kenenkään muistella toistaan pahalla, joka tästäkin selviää onnellisesti. Toivon puolestani, ettei tämä enää toistuisi meidän aikanamme. Jos mekin vielä pääsisimme omille syntymäseuduillemme. Sekä niille kauniille rannoille, joissa iltoja istuimme yhdessä.
31.8.1941
Me olemme noin 2 km päässä ryssistä. Saksalaiset pommittavat lujasti ja Suomalaisten monta tykkipatteria ampuu yötä päivää. Suuria tulipaloja näkyy ryssän puolelta. Tuossa juuri näkyvät paarilla kuljettavan yhtä työvelvollista, joka oli tallannut miinaan.
2.6.1943
Sain sähkösanoman Eero-veljen kaatumisesta. Sain Eerolta kirjeen, joka oli kirjoitettu 28 p:nä ja sain sen 31 p:nä, johon en kyennyt vielä vastaamaankaan ja nyt on sitten myöhästä. Sanoi siinä kirjeessä, että pitää mennä tuonne juoksuhautaan vartioon ja mainitsi, että siellä on sellaista rähinää ollut.
5.9.1943
Ei minua tämä aika enää, minkä täällä joudumme olemaan, millään tavalla kiukuta, kun on jo tottunut, mutta kun ei tämä sota lopu koskaan. Se tekee niin tyhjäksi ihmisen elämän, kun paras nuoruus menee täällä. Kuinka olisikaan hauska olla koti, loppua sota ja päästä omien rakkaitten luo.
8.12.1943
Sitten kun joskus sota loppuu, jos meille silloin suodaan elämää, sekä terveyttä niin voisimme silloin yrittää parantaa elämäämme parhaamme mukaan, mutta nyt täytyy ainakin yrittää kestää nämä meidän osallemme tulevat rasitukset parhaamme mukaan. Paljon olemme jo kestäneet, mutta paljon me vielä kestämme.
12.8.1944
Sota ei tunne sääliä, se on raakaa. Olkoon sitten kenraali tai sotamies, onneton tai onnellinen, niin se ei sitä tunne. Sillon vasta huomaa, kun paras on poissa, että miten olisi pitäny elää ja miten rakastaa.
Jätin viimeiseksi otteen kirjeestä, joka talvisodan ajalta ja joka on päivätty 3.3.1940. Siinä sanotaan; Olkaa vain rauhallisia siellä, kyllä Suomi on vielä meidän.
Tätä tulevaisuuden uskoa me myös nykypäivän Suomessa ja maailmassa tarvitsemme. Tarvitsemme uskoa siihen, että sota Euroopassa loppuu ja uskoa siihen, että kaikesta maailman epävarmuudesta huolimatta, elämällä on vielä toivoa. Parasta mitä meidän sukupolvemme voivat tehdä, on antaa lapsillemme ja heidän lapsilleen uskoa itsenäiseen Suomeen ja parempaan huomiseen.
Toivotan teille kaikille oikein hyvää ja rauhallista itsenäisyyspäivää!
Ota rohkeasti yhteyttä ja tule seuraamaan ja keskustelemaan kanssani myös Facebookissa. Löydät minut myös Twitteristä, LinkedIn:stä ja Instagramista.
Blogin kuvan tiedot
Kuvaaja: Kirsi Lehto
Paikka: Kauppakeskus Linna, Sibeliuksen syntymäkodin vieressä